Mielenterveyden yhteydessä puhutaan kuntoilun terveysvaikutuksista, mutta lenkille tai kuntosalille voi olla vaikea lähteä. Fitnessbuumi on maailmanlaajuinen ilmiö, jossa kehonkuva on kapeutunut ulkonäköön ja keholta vaaditaan äärimmäisiä suorituksia.

– Myönteistä muutosta voi etsiä luomalla luontevan yhteyden omaan kehoonsa ja sen tarjoamaan informaatioon, psykologi ja tanssi-liiketerapeutti Päivi Pylvänäinen kertoo.

– Meillä on nykypäivänä hyvät mahdollisuudet kehosta vieraantumiseen. Aikaa vietetään digilaitteiden äärellä. Meille ihmisille on iso haaste osata vaalia kehollista todellisuutta siinä toimintaympäristössä. Jos unohdamme kehomme ja sen viestit, olemme pulassa. Jos koemme vaikka jatkuvaa jännitystä, taakan tuntemusta tai univaikeuksia, keho on taistelun tilassa, ja sillä alkaa olla vaikeat olosuhteet.

Pylvänäinen on työskennellyt Tampereen kaupungin mielenterveys- ja päihdepalveluissa ja hoitanut masennuspotilaita, ahdistuksesta kärsiviä potilaita ja traumataustaisia potilaita vuodesta 2006 lähtien. Toiminnallisella, luovalla ja kehon huomioivalla lähestymistavalla on ollut keskeinen sija hoitopalveluiden tarjonnassa.

– Kysyn ihmiseltä terapian alussa, miten hän kokee kehon olemuksen ja fyysisen tekemisen tai miltä kehosta tuntuu olla vuorovaikutustilanteessa toisten kanssa. Silloin saadaan uudenlaista ymmärrystä ihmisen tilanteesta ja siitä, miten tilannetta voisi lähteä muuttamaan, jotta olo muuttuisi helpommaksi ja mielekkäämmäksi.

Muutosta kehossa, muutosta mielessä

Terapiaan hakeudutaan yleensä siksi, että tarve muutokseen on riittävän suuri. Tanssi-liiketerapiassa muutosta haetaan omasta kehosuhteesta. Tavoitteena voi olla vaikkapa oppia ottamaan tilaa arkiympäristössä tai säilyttämään yhteys kehoon silloinkin, kun on vuorovaikutuksessa toisten kanssa tai kun työssä tai lähi-ihmissuhteissa on haastavia tilanteita.

Myönteistä muutosta voi olla olla myös se, että ei yritä aktiivisesti sulkea pois sitä, mitä kehossa tapahtuu. – Tanssi-liiketerapiassa ihmisellä on itsellään enemmän tilaa valita, miten omaa kokemusta haluaa lähteä muuttamaan. Ihminen voi yllättäen kokea myös innostuksen tunnetta, kun hän löytää keinoja hoitaa itseään vaikeassa elämänvaiheessa. Liike on siinä hyvä väline, Pylvänäinen toteaa.

Ryhmässä tehdään liikkeellisiä, johonkin teemaan liittyviä harjoituksia. Tanssi-ilmaisusta ei tarvitse tietää etukäteen mitään, koska tarkoituksena ei ole oppia tekemään toisia ihmisiä koskettavaa tanssiesitystä, vaan kohtaamaan itseä ja ilmaisemaan itseä itselle ja ympäristölle.

Ryhmätapaaminen alkaa yleensä kehon lämmittelyllä ja omien jalkojen päälle asettumisella. Sitä kautta on mahdollista kokea, että oma keho on tässä ja maa tukee. Vähitellen liikkeen annetaan tapahtua esimerkiksi olkapäiden pyörittelyllä, oman pystyakselin hahmottamisella tai liikeratojen ja -suuntien etsimisellä. Harjoitteet auttavat suuntaamaan huomion kehoon ja herkistymään sen informaatioon. Lopuksi jokainen saa halutessaan kertoa, mitä on kehossaan kokenut. Silloin sanallinenkin puhe tulee kehosta käsin.

– Ihmisille on koskettavaa saada kokea, että heidän kokemuksensa on jaettu ja että he tulevat kehonkin tasolla kuulluksi ja nähdyksi. Ryhmäkokemuksen jälkeen monet asettuvat oloonsa rauhallisemmin ja omassa kehossa on helpompi olla. Usein toisia ihmisiä jaksaa paremmin ja itseä pystyy ilmaisemaan selkeämmin. Ryhmässä koetut myönteiset asiat siirtyvät vähitellen omaan arkeen.

Vuorovaikutus ja yhteistyö ovat kehollisia tapahtumia. Kun viritymme toisen tempoon ja suuntiin sekä toisen kehon tapaan liikkua, koemme tulevamme kohdatuiksi. – Meidän täytyisi kyetä luomaan enemmän vastaavia tilanteita, jotta hyvinvointimme lisääntyisi sen sijaan, että joudumme puolustamaan olemassaoloamme tai ylipäätään oikeuttamme olla olemassa, Pylvänäinen kertoo.

Monipuolisuutta masennuksen hoitoon

Mielenterveyspalveluiden piiriin lähetteellä ohjattujen aikuisten, nuorten ja lasten määrä lisääntyy koko ajan. Pylvänäinen on tutkinut tanssi-liiketerapian ryhmämuotoista käyttöä masennuksen hoidossa vuonna 2018 valmistuneessa väitöskirjassaan. Tällä hetkellä hän on mukana Kelan rahoittamassa tutkimushankkeessa, jossa samaa aihetta tutkitaan laajemmalla aineistolla. Tutkimushenkilöitä rekrytoitaessa haastateltiin noin 250 ihmistä.

– Haastateltavilla oli ollut erilaisia hoitokontakteja, mutta kehon kokemusta ei ollut aiemmin huomioitu millään tavalla. Käsittelyn ulkopuolelle oli jäänyt kokonaan se, miten jokainen kantaa kehossaan elämänhistoriaansa ja nykyistä tilannettaan. Ihmiset tunnistivat sen ongelmaksi. Pelkkä sanoilla kommunikointi ei oikein näytä riittävän, Pylvänäinen kertoo.

– Masennukseen liittyy monesti ennakointia ja uskomuksia siitä, miten toiset suhtautuvat itseen tai miten toiset arvioivat itseä tai omaa kehollista olemusta. Ihminen tarvitsee liikkeellistä työskentelyä sisältävän ympäristön, missä näitä olettamuksia voi tunnistaa ja vielä testata, ovatko ne realistisia tai vääristyneitä. Jos opituille malleille ei terapiassa pystytä tekemään mitään kehon tasolla, jätetään verhojen taakse se, minkä olennaisesti pitäisi muuttua. Me tarvitsemme kokemuksen siitä, että omassa kehossa voi olla hyvä olla. Hoitokäytäntöjä olisi siksi kehitettävä entistä monipuolisemmiksi ja kokemuksellisesti kiinnostaviksi. Keho pitäisi ehdottomasti huomioida masennuksen hoidossa.

Katsoako peiliin vai toiseen ihmiseen?

Kehonkuvasta puhuttaessa on tänä päivänä pitkälti kyse siitä, onko ihminen tyytyväinen vai tyytymätön ulkonäköönsä. Oman kehon arvioijana on ulkoinen katse. Tuo katse on kuitenkin vain jäävuoren huippu siitä, mitä kehonkuvaan sisältyy kokonaisuutena.

Noin 1980-luvulta eteenpäin kehonkuvan käsitettä on keskeisesti tutkittu kognitiivisena asiana, kehotyytyväisyytenä tai -tyytymättömyytenä. Tuo tutkimustyö on peräisin syömishäiriöiden ja kehonkuvan häiriöiden psykiatrisesta maisemasta. Sen rinnalle on alkanut tulla uudenlaista kehollisuusnäkökulmaa.

– Näen sen arvokkaana kehityssuuntana. Kehonkuvan käsite on kuitenkin muovautunut sellaiseksi, että nykyään puhutaan erityisesti painoon liittyvässä keskustelussa paljon kehopositiivisuudesta. Se on myönteinen, mutta edelleen riittämätön kehitys, koska kehopositiivisuuden käsitteeseen ei liity vuorovaikutusta. Se on iso ongelma, sillä keho kommunikoi aina väistämättömästi ympäristön kanssa. Omiin oloihin vetäytyminenkin on yksi tapa olla vuorovaikutuksessa, Pylvänäinen tähdentää.

Meidän kulttuurissamme kehoon kohdistuu vaativuutta. Sen pitäisi jaksaa ja kestää vaikka mitä. Kehon signaaleja ja tuntemuksia pitää sivuuttaa, ja keho ei ansaitse mitään ylimääräistä.

– Mielen rakentamaa ansaahan se on. Ulkonäkökeskeisyys saa meidät unohtamaan asioita, jotka ovat ihan hirveän olennaisia. Meidän täytyisi muistaa, että keholla me olemme myös toisia varten. Sen avulla kohtaamme toisemme, pitelemme toisiamme tai annamme toisillemme tilaa. Yhdessä koetut tilanteet vaikuttavat ja tuntuvat meissä jokaisessa.

Kirjoittaja: Taija Kuula, FM, tanssi-liiketerapeutti, tanssinopettaja ja toimittaja.